Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä ja syksyllä 1941 Suomi eteni nopeasti kohti itää. Riuska etenemisvaihe aiheutti monia ongelmia, esimerkiksi odotettua paljon suuremmat sotavankimäärät. Talvisodan aikana vankeja saatiin noin 5000. Ne voitiin sijoittaa pääosin vankiloihin, mutta kun jatkosodassa pelkästään vuoden 1941 loppuun mennessä saatiin 56 000 vankia, viranomaisilla oli suunnattomia vaikeuksia järjestää vankien kuljetus ja huolto, perustaa vankileirejä ja niihin vielä siedettävät olosuhteet. Sitä paitsi uskottiin, että sota päättyy pian, eikä vangeista huolehtimisella ollut tulenpalavaa kiirettä, heidäthän voitaisiin heti sodan loputtua palauttaa kotimaahansa. Sota kuitenkin jatkui vielä vuosia ja vankimäärä kasvoi. Jatkosodassa otettiin yhteensä noin 64 000 sotavankia.
Vankeja ei saanut kansainvälisten sopimusten mukaisesti käyttää työvoimana sotatarviketeollisuudessa eikä muutenkaan sotaa palveleviin tarkoituksiin. Sopimuksia tulkittiin kuitenkin väljästi. Koska suurin osa miehistä ja osa naisistakin oli rintamalla, tehtaissa sekä metsä- ja maataloudessa oli huutava puute tekevistä käsipareista.
Kun maanviljelystilat saivat luvan käyttää vankityövoimaa, myös muutamat Pattijoen viljelijät tarttuivat mahdollisuuteen ja tekivät valtion kanssa sopimuksen vankien vuokraamisesta. Vuokra maksettiin halkoina, jotka luovutettiin valtiolle. Vuoden 1943 keväällä isoisäni Heikki Härkönenkin haki Oulun Hietasaaren vankileiriltä kaksi vankia, Feodor Ryndinin ja Aleksei Katshnovin. Feodor kertoi jälkeenpäin käydessään rauhan aikana Suomessa, että vangit oli asetettu riveihin vankileirin pihalle ja siitä sai sitten valita soveliaimmilta näyttävät. Heikki valitsi Feodorin , nykykielellä Fjodorin ja Aleksein, Pattijoen murteella ”Veutorin ja Aleksein” ja ”Härkösen ryssät”, kuten monet kyläläiset heitä kutsuivat. Kävi sittemmin ilmi, että Papan valinta oli erinomaisen hyvä.
Vankien tuloa en muista. Olin silloin vasta viisivuotias. Mutta kun he olivat meillä lähes puolitoista vuotta, on niistä ajoista jäänyt mieleeni monia muistikuvia. Ulkomaalaisen näköinen oli erityisesti Feodor, vangeista vanhempi, tumma, pitkä ja solakka
29-vuotias mies, kotoisin Pohjois- Kaukasukselta Stavropolin alueelta läheltä Tshetshenian rajaa. Aleksei taas oli vähän yli kahdenkymmenen, vaalea, tanakampi, eipä juuri suomalaisesta erottunut, Leningradin lähistöltä sotaan joutunut.
Päivät pitkät olin vankien mukana, kun isoisä oli omissa toimissaan, usein säästöpankissa, Raahessa tai muilla matkoilla. Vangit olivat lapsirakkaita, sellaisia, joihin pieni poika saattoi hyvinkin kiintyä. Vankien kohtelusta ja vartioinnista oli tiukat määräykset. He eivät saaneet mennä ilman vartijaa yli 300 metriä kauemmas talosta, heidän majoitushuoneidensa ikkunat piti yöksi sulkea lukittavilla luukuilla jne. Mutta mistäpä vartijat, kun ei ollut miehiä, ja viljelyksille oli monesti pitkä matka. Niinpä vangit kävivät ilman vartijaa kahdeksan kilometrin päässä Sorttasissa ja useiden kilometrien päässä Jokiniityssä hakemassa maitoa tai heiniä, Hirsikankaalla halkometsässä, Raahessa viemässä maitoa meijeriin. Meidän käsityksemme oli, etteivät he suunnitelleet pakoa. Joistakin taloista, muistaakseni Häkkiseltä (Kauppilasta) vanki karkasi. Sodan aikana karkasi kaikkiaan toista tuhatta vankia, mutta melkein kaikki saatiin kiinni.
Erityisesti Feodor oli erinomainen hevosmies. Pappa Heikki olikin sanonut, etteivät Härkösen hevoset olleet koskaan niin hyvin hoidettuja kuin ne olivat Feodorin ja Aleksein hoivissa. Luulen, että minua kaksi vuotta vanhempi sisareni Marjatta oppi Feodorilta hevosen käsittelyn aakkoset, niin taitava hän oli siinä jo varhaisella iällä.
Vangit oppivat pian sen verran suomea, että pystyimme ymmärtämään toisiamme. Minäkin opin joitakin sanoja venäjää. Vieläkin muistan lukusanat kymmeneen ja yhden venäläisen laulun. Sen sanat ovat kuitenkin kymmenien vuosien aikana väljähtyneet, ettei Feodor tunnistanut siitä viidenkymmenen vuoden jälkeen kuin sanat ”sininen meri”. Sävelkin oli hänelle outo. Minä taas lauloin heille suomalaisia sota-ajan iskelmiä, kuten Näkemiin nyt pikku Tellervo. Sen Feodor osasi koko loppuelämänsä ajan. Kun Pappa sanoi: ”No niin pojat”, vangit ymmärsivät että silloin aletaan työt, ja kun Kirsti-täti, Papan sisko, kutsui ”korvikkeelle, pojat” tai ”lisää soppaa, pojat”, ymmärsivät he heti mitä tarkoitettiin. Ihmeellistä kyllä, tulkkeja ei tarvittu vaikeampienkaan asioiden selvittämiseksi.
Kumpikaan vangeista ei tullessaan osannut ajaa polkupyörällä, ehkäpä heillä ei ollut kotonaan mahdollisuutta opetellakaan, mutta aika nopeasti he oppivat, vaikka meillä lapsilla oli hauskaa, kun aikamiehet vasta opettelivat ja me jo osattiin ajaa. Kaikenlaisia pelejä he myös osasivat. Vanerista he tekivät mm. dominopelin, jonka ”silmät” poltettiin tulikuumalla raudalla.
Feodor ja Aleksei saivat olla meillä vielä yli talven ja seuraavan kesän. Sitten tuli rauha ja pois lähdön aika. Aika pian aselevon jälkeen heidät koottiin jälleen ensin Ouluun leirille. Itkun kanssa me erosimme. Äiti laittoi heille reppuun runsaat eväät. Ne olivatkin tarpeen, sillä he saivat odotella Neuvostoliittoon siirtymistä eri leireillä toista kuukautta. Neuvostoliittolaisten vankien kuljetuksissa oli tiukat ja tarkat määräykset: junan ikkunoihin piti naulata sisäpuolelle lankut kuuden tuuman nauloilla, jotka oli vielä kotkattava. Kerrotaan, että eteläpohjalaiset olisivat antaneet vangeille kirveet mukaan pakoa helpottamaan. Osa pääsikin pakenemaan, mutta suurin osa heistä saatiin kiinni. Noin 400 vangin onnistui kuitenkin välttää palautus, suurin osa oli kai paennut Ruotsiin. Mutta Ruotsikin palautti sodan jälkeen Neuvostoliiton kansalaisia kotimaahansa.
Pappa-Heikki oli sanonut lähtiessä, että ”kirjoitelkaa pojat”. Feodor muisti Papan kehoituksen ja kirjoitti. Ensimmäinen kirje tuli vuonna 1960 Papan kuoleman jälkeen. Siitä oli revitty osa pois, jäljellä vain tervehdys Papalle, minun isälleni, äidilleni sekä ikäjärjestyksessä meille viidelle sisarukselle, jotka olimme olemassa silloin kun vangit olivat meillä. Kirjeeseen vastattiin. Kului kymmenen vuotta, tuli toinen kirje, joka nyt oli osoitettu minun isälleni. Isäkin oli kuollut, mutta kirjeeseen vastattiin. Kolmas kirje tuli sitten 80-luvulla. Minä vastasin siihen. Alkoi kirjeenvaihto. Lähettelimme sisareni Siirin kanssa hänelle silloin tällöin pakettejakin.
Kun 70-luvulla kävin Moskovassa, kysyin tutulta oppaaltani, olisiko mahdollista mennä Kaukasukselle tapaamaan Feodoria, tämä kehotti unohtamaan koko jutun. Mutta sitten tuli Gorbatshovin aika, alkoi glasnost ja perestroika. Kysyin kirjeessä Feodorilta, voisiko hän tulla käymään Suomessa. Hän innostui asiasta. Lähetin maistraatin vahvistaman virallisen kutsun ja niin Feodor saapui eräänä kesäpäivänä Helsingin asemalle sovittuna aikana. Tunsin hänet heti matkustajien joukosta. Iso, ystävällisen näköinen, hymyilevä, jo tukevoitunut hieman yli 70-vuotias mies kantamuksenaan matkalaukku ja iso puusta tehty kantolaukku täynnä viinirypäleitä, hänen kotiseutunsa satoa.
Hain Sota-arkistosta vankiemme vankikortit, joista näkyi, että Feodor oli joutunut vangiksi Prääsässä Petroskoin suunnalla syyskuussa 1941. Hän kertoi olleensa yksikkönsä kanssa kuokkimassa perunoita, kun lähelle osui pommi. Sen sirpale haavoitti Feodoria silmäkulmaan ja hänet lähetettiin Kokkolaan sotavankisairaalaan. Sirpale ei onneksi ollut vahingoittanut silmää, ja hän pääsikin pian sairaalasta ja joutui jollekin maatilalle sadonkorjuuhommiin. Sitten kokoamisleirille etelä-Suomeen, Kajaaniin metsätöihin ja voimalaitostyömaalle, lopulta Oulun Hietasaareen vankileirille ja lopulta Pattijoelle.
Vankeuden alkuvaiheet olivat raskaat. Varsinkin ensimmäisenä sotavankivuonna talvella 1941-42 maassa oli valtava puute ruuasta. Erityisesti puute tuntui vankileireillä, vangithan eivät saaneet edes sitä, minkä siviiliväestö; rintamalla olleet sotilaat saivat suurimmat annokset. Feodor kertoi, että aina silloin, kun suomalaiset vartijat jakoivat ruuan, kaikki saivat tasapuolisesti , mutta jos jakajana oli venäläinen luottovanki, ”starssina”, annoksia ei saanut muuten kuin ostamalla. Koska Feodor ei polttanut tupakkaa, hän sai omalla tupakka-annoksellaan ostetuksi sen verran, ettei kuollut nälkään. Lisäksi oli puute lämpimistä vaatteista; kesällä ja syksyllä vangituthan olivat kesävaatteissa. Venäläisistä vangeista kuoli Suomen leireillä lähes kolmannes, yli 18.000, monet aliravitsemukseen, osa tauteihin. Päästyään Pattijoelle Feodorin ja Aleksein elämä helpottui. Feodor sanoikin, että me pelastimme hänen henkensä.
Pattijoelta Feodorilla oli vain kaksi ikävää muistoa. Kun Feodor kuljetti Pappa-Heikkiä sunnuntaina hevosella kirkkoon, hän kehotti Feodoria menemään kirkonmenojen ajaksi Pikku-Pappilaan, pappilan pihapiirissä olevaan mökkiin, jossa oli inkeriläisiä evakoita. ”Siellä saat puhua äidinkieltäsi”. Feodor noudatti kehotusta, mutta pian käynnit oli pakko lopettaa, kun silloinen kirkkoherra ilmoitti Papalle, että hän tekee viranomaisille ilmoituksen, jos sotavanki vielä käy inkeriläisten luona. Olihan vangeilta kielletty tapaamiset sivullisten kanssa. Toinen ikäviä muistoja jättänyt muisto oli, että Raahessa olevat upseerit vaativat meijerireissuilla aina sotilaallista tervehtimistä, pitihän upseereiden näyttää vähäinen valtansa silläkin tavalla.
Saapuessaan Suomeen uudestaan hän huudahti, että täällähän se perestroika on ollut; niin paljon Suomi oli muuttunut 45 vuodessa, jolloin hän viimeksi Suomesta lähti. Hän kertoi, että kun sotavankijuna tuli Neuvostoliiton puolelle, he huomasivat olevansa jälleen vankeja. Feodorille luettiin kahden vuoden pakkotyörangaistus, mutta Alekseille tuli kymmenen vuotta , mikä oli yleinen upseereille annettu rangaistus. Aleksei oli vain tavallinen sotamies, mutta hän oli riidennyt jossakin vaiheessa maanmiehensä kanssa ja joku venäläinen leirillä ollut ilmiantaja oli syyttänyt häntä ”huliganismista”. Siitä toverioikeus langetti 10 vuotta. Näin miehet saivat monta vuotta aikaa mietiskellä ”petosta”, johon he olivat Stalinin mukaan syyllistyneet antautumalla vangiksi, eivätkä tehneet itsemurhaa, johon Stalin oli kehottanut: ”viimeinen luoti omaan päähän”.
Alekseita Feodor ei sen koommin nähnyt. Hän itse joutui Moskovan lähistölle panssarivaunutehtaalle. Kun sota oli jo loppunut, eikä vapautusta kuulunut, tehtaalla olleet pakkotyövangit kirjoittivat presidentti Kalininille ja kysyivät, kuinka kauan heidän vankeusaikansa vielä kestäisi. Vastaus tuli: niin kauan kuin isänmaa teitä tarvitsee. Lopulta vapaus koitti, mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän. Feodor palasi kotiseudulleen, jossa ei tahtonut saada minkäänlaista työpaikkaa, koska passissa oli merkintä sotavankeudesta. Toimeliaana miehenä hän kuitenkin sai aina jotain tilapäistyötä, koska hän oli Suomessa ollessaan oppinut huoltamaan erilaisia työkaluja ja –koneita. Hän huolsi mm. paikallisen viinitilan koneita. Hän onnistui myös saamaan vuokratuksi viljelyspalstoja, osittain pimeästi. Niillä hän kasvatti meloneja. Lisäksi hänellä oli myös kanoja. Hän keräsi niille maahan jääneitä tähtiä kolhoosin pelloilta viljankorjuun jälkeen. Alussa sekin oli ankarasti kiellettyä. Tuotteitaan Feodor myi läheisen pienen kaupungin kaupungin torilla.
Vaimo Anastasia oli kai lähtenyt jossain vaiheessa omille teilleen, mutta jäljellä oli neljä tytärtä, joista hän huolehti. Heistä nuorin tytär Maria kävi myös Suomessa Feodorin mukana, kun tämä vieraili täällä toistamiseen vuonna 1991. Kuljetimme sisarustemme kanssa heitä kummankin matkan aikana Suomessa niissä paikoissa, jotka olivat Feodorille tuttuja: Oulun Hietasaaressa, Pattijoella Härkösellä, Jokiniityssä, Sorttasissa sekä Raahessa. Tapasimme muitakin Feodorin tuntemia ihmisiä kuin meidän sisarusparven: Siirin, Maijun, Marjatan ja Elsan, kuten Jokiniityn Einin, Tervosen Esterin, Koukkulan Jorman ja Pyhäluodon Arvon.
Kun kävimme sisareni Elsan ja hänen miehensä Weklen mokillä Kälviän Pirskerissä, Feodor näki seinällä Pohjanlahden merikartan. Hän kertoi, että Aleksei oli houkutellut häntä lähtemään kävelemällä Ruotsiin vakuuttaen, ettei matkaa olisi kuin muutaman kymmenen kilometriä. Feodor oli kuitenkin ehdottomasti kieltäytynyt. Nyt hänelle kerrottiin, että matkaa olisi kertynyt pari sataa kilometriä, mikä olisi tiennyt varmaa kuolemaa. Feodor sanoi, että Aleksei oli jäänyt jo nuorena orvoksi ja oli joutunut lähtemään liian heikoin eväin maailmalle. Siitä syystä Aleksei oli Feodorin mielestä liian levoton.
Feodorin elämän alkutaivalkin oli ollut kärsimyksiä täynnä. Isä ja äiti olivat kuolleet nälkään 30-luvun alussa, kun Stalin takavarikoi ”kulakeilta” kaiken viljan etelä-Venäjällä. Sitten tuli sota ja vankeus, pakkotyö ja syrjintä kotiseudulla. Oli kuitenkin valoisiakin aikoja. Sellaiseksi hän koki vankeusaikansa Pattijoella sekä myöhemmät kaksi matkaansa Suomeen. Ne matkat, Suomesta saamansa runsaat tuomiset ja paketit tekivätkin hänestä kotipaikkakunnallaan kuuluisuuden. Kaiken lisäksi Lisa Hovinheimo, joka oli kirjeenvaihtomme tulkkina, kiinnostui hänestä ja teki tv-ohjelman, mikä vielä lisäsi Feodorin suosiota.
Feodorin viimeiset vuodet olivat kuitenkin taas vaikeuksia täynnä. Hän oli myynyt kolmen huoneen talonsa tyttärelleen ja tämän miehelle ehdolla, että saisi asua siinä kuolemaansa saakka. Mutta tytär pani hänet ulkorakennukseen, jossa oli kylmä betonilattia, mikä oli tuskallista Feodorille. Hän oli näet palelluttanut jalkansa vankeusaikana Oulu-yhtiön metsätyömaalla, ja niitä särki siitä lähtien aina, kun ne saivat vetoa ja kylmää.
Kirjeissään Feodor sanoi minulle aina, että hän pitää minua kuin omana poikanaan, hänellähän ei ollut poikaa. Hän muisti toivottaa myös joka kerta minulle, perheelleni ja sisaruksilleni Jumalan siunausta. Kyllä minäkin siunaan hänen muistoaan, niin tärkeä ihminen hän oli elämässäni. Feodor kuoli 90-vuotiaana 2004.
Eero Härkönen tammikuussa 2013