Sotilasleiri Pattijoella
Kun
jatkosodan aselepoehtojen mukaisesti ryssiä alettiin 4.9.1944
jälkeen kutsua neuvostoliittolaisiksi ja Pattijoellakin maataloissa
työskennelleitä sotavankeja alettiin koota leireihin kotiuttamista
varten, alkoi Perämeren rannikolle Oulun eteläpuolelle saapua
suomalaisia taistelujoukkoja. Jo päivää ennen aselepoa Mannerheim
antoi käskyn siirtää reservissä ollut 15. prikaati Liminkaan.
Tiedossahan oli, että Neuvostoliitto vaatii Suomea karkottamaan
saksalaisjoukot maasta. Perämeren rannikkoalueelle määrättiin
myös kolmas, yhdestoista ja panssaridivisioona. Ne tosin olivat
huomattavan vajaalukuisia, koska ne tulivat suoraan rintamalta. Näin
Pattijokikin muuttui vähäksi aikaa suomalaiseksi sotilasleiriksi.
Sotilaita majoitettiin joka taloon, jossa vähänkin oli tilaa.
Aikaisemmin Pattijoella oli nähty vain saksalaisia taistelujoukkoja,
kun ne huristelivat pitkissä autokolonnoissa rantatietä pitkin
pohjoiseen. Kerrottiin, että ajoneuvot olivat amfibioautoja, joilla
pystyi ajamaan sekä maalla että vedessä.
Olin
kesällä 1944 täyttänyt kuusi vuotta ja muistikuvani tuosta ajasta
ovat siis hyvin rajoittuneita eivätkä välttämättä vastaa
todellisuutta.
Ensimmäisinä
meille kotiin tuli upseereita ja muutamia sotilaita, jotka mahtuivat
majoittumaan kahteen asuinrakennukseemme. Upseerit ottivat haltuunsa
vieraskamarin ”uudelta puolelta”, ja muut asettuivat asumaan
”vanhalle puolelle”. Majoitustiloissa oli aika ahdasta, koska
meille oli majoitettu myös evakkoja ja inkeriläisiä. Sotilaita
katseltiin ihaillen ja ihmetellen. Muistiini on jäänyt erikoinen
tapahtuma. Yksi sotamiehistä oli saanut kovennetun rangaistuksen ja
joutui sovittamaan sen seisomalla täydessä varustuksessa asennossa
liikkumatta kaksi tuntia meidän verannan porraspielessä
upseereitten ikkunan alla. Minä tietysti yritin häntä kaikin
keinoin ärsyttää. En muista, että olisin siitä saanut kyseiseltä
mieheltä minkäänlaista rangaistusta jälkeenpäin.
Pian
joukkoja tuli lisää ja lammaslaidun, jossa nyt on Juhani ja Rauni
Aholan talo ja talli, täyttyi sotilasteltoista. Elosuoja oli
pullollaan kaikenlaisia sotavarusteita, telttoja, kamiinoita sekä
kuivaa muonaa, kuten suuria näkkileipäpakkauksia, lihasäilykkeitä,
”milkkiä” eli jonkinlaista synteettistä maitoa, sulatejuustoa,
olipa marmeladiakin. Aseet, ruuti ja ammukset olivat muissa
rakennuksissa.
Lämmin
ruoka tuotiin liikuteltavilla kenttäkeittiöillä. Kerrottiin, että
ruoka valmistettiin Kuuselassa, josta se sitten kuljetettiin eri
puolille kirkonkylää. Varmaankin keskuskeittiöitä oli
muuallakin.
Minutkin
hyväksyttiin muonavahvuuteen, ”leikisti”, vaikka olin tosissani
ja sain olla mukana myös muissa sotilastouhuissa. Sinä syksynä oli
mielestäni paljon aurinkoisia päiviä. Sotilaat kävivät usein
ampumaharjoituksissa, luulen että Hirsikankaalla. Minä marssin
joukon viimeisenä emalimuki kädessä muutaman sata metriä
silloisen Reinikan, nykyisen Hämäläisen talon kohdalle ja menin
poimimaan puolukoita. En varmaankaan jaksanut odottaa metsässä
sotilaiden paluumarssia, vaan tulin kotiin omia aikojani.
Eräs
sotilas halusi näyttää, miten ruuti palaa. Menimme avoimelle
paikalle, Jokelan kedolle, Ruuten männikön läheisyyteen. Mies
viritti sytytyslangan voipaketin kokoiseen ruutilaatikkoon, sytytti,
ja kohta nähtiin valtava tulipatsas. Yksi leikki oli sellainen, että
viskoimme kiväärin ammuksia nuotioon, jossa ne räjähtivät niin,
että luodit jäivät raskaampina nuotioon ja hylsyt lensivät
ympäriinsä. Varjelus oli matkassa, kun en millään tavalla
vahingoittunut. Kuulin, että Pattijoellakin muutamat pojat olivat
loukanneet itsensä ammuksia ja aseita käsitellessään. Ammuksia
oli minulla jäljellä vielä kauan sotilaiden lähdön jälkeen.
Mieleeni jäi, että eräs sotilas hautasi kivääreitä maahan
elosuojan taakse. Hän rasvasi aseet huolellisesti, kaivoi kuopan,
kääri aseet ja pani ne maan alle. Ehkäpä hän otti ne lähtiessään
pois, vai lienevätkö ne vieläkin siellä.
En muista
kuinka kauan sotilaat meillä viipyivät, mutta pian koitti aika,
jolloin vanhemmat ikäluokat kotiutettiin ja nuoremmat joutuivat
lähtemään Lapin sotaan.
Raahen
asemalla on muistolaatta, jossa kerrotaan, että 562 Heimopataljoona
3:n sotilasta lastattiin junavaunuihin ja kuljetettiin
Neuvostoliittoon vietäviksi. Junan määränpää oli aluksi
Naarajärvi, jonne koottiin muitakin Neuvostoliittoon palautettavia.
Heimopataljoona 3 oli inkeriläisistä, itäkarjalaisista ja muista
heimosotilaista koottu yli tuhannen miehen vahvuinen yksikkö, joka
taisteli suomalaisten rinnalla jatkosodassa. Eräs inkeriläinen
heimosoturi – miehen nimeä en enää muista – on kirjoittanut
kokemuksistaan kirjan, jonka luin monta vuotta sitten. Hän kertoo,
että sodan loputtua tuli pataljoonalle käsky kokoontua Raahen
seminaarille. Tieto oli kuitenkin tavoittanut miehen liian myöhään.
Kun hän meni seminaarille, siellä oli kaksi lottaa, jotka sanoivat,
että älä hyvä mies tule tänne, pataljoona on vangittu.
Kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch oli antanut
vangitsemismääräyksen Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Lotat
antoivat miehelle repullisen ruokaa ja neuvoivat, miten voisi yrittää
päästä junalla Haaparantaan. Niin mies lähti kävelemään radan
vartta Lappiin (Tuomiojalle) , onnistui jossakin vaiheessa nousemaan
pohjoisen junaan ja pääsi kuin pääsikin Ruotsin puolelle.
Olen
tavannut Kangasalla asuvan Kauko Ilosen, joka kertoi olleensa
suomalaisten sotilaiden mukana Pattijoen Lappasissa. Hänet oli
komennettu marraskuun alussa saattamaan vangittuja heimosotureita
Raahesta Naarajärvelle. Ilonen sanoi, ettei vangittujen sotilaiden
määrää voi kukaan tarkasti sanoa, kun tilanne oli niin sekava.
Heitä saattoi olla jopa lähemmäs 700. Koko ajan miehiä kuitenkin
karkasi, koska vaunujen ovet olivat lukitsematta, eivätkä vartijat
pyrkineetkään ottamaan heitä kiinni. Niinpä perillä ei joukosta
ollut jäljellä kuin 245. Tämä luku tiedetään tarkkaan, koska
näin monta venäläisille luovutettiin. Ilosen mukaan monet jäljellä
olleet eivät olisi pystyneetkään karkaamaan, kun olivat niin
juovuksissa. Venäläiset nostivat asiasta suuren metelin.
Suomalaiset puolustautuivat sillä, että välirauhan ehtojen mukaan
neuvostoliittolaista sotilasta kohti ei saanut nostaa asetta. Selitys
ei oikein mennyt perille, mutta vartijoita vastaan ei kuitenkaan
nostettu syytettä.
Viranomaiset
etsivät karanneita heimosotureita vielä pitkään, monia vuosia
sodan jälkeen. Vaikka he kätkeytyivät, ja useimmat suomalaiset
suojelivat heitä, muutamat karanneista joutuivat palaamaan
Neuvostoliittoon. Heidän kohtalonsa oli julma, koska heitä
käsiteltiin maanpettureina. Vuoden 1953 lopussa palauttamatta oli
vielä 293 Heimopataljoona 3:n sotilasta. Useimmat heistä olivat
paenneet Ruotsiin.
Sota-ajan
tunnelmat katoavat pienen lapsen mielestä aika nopeasti. Kun
seuraavana syksynä menin kansakoulun ensimmäiselle luokalle,
sota-aika tuntui jo unohtuneen. Näkyi ja maistuihan se esimerkiksi
kouluruokailussa. Harva se päivä oli maitoperunoita, hernekeitoa ja
ruisjauhoista tehtyä kastiketta, lihaa ei juuri koskaan. Ei sitä
kuitenkaan osannut panna sodan syyksi. Kerran sitten, ollessamme
toisella luokalla, aiheutin ymmärtämättömyyttäni hämmennystä,
kun ”Korppi-Mari”, Maija Korppila kysyi Jeesuksen
kärsimyshistoriaa selvitettyään, että tiedämmekö ketään, jota
on syyttömänä rangaistu. Minä vastasin: ”Risto Ryti”. Mari
meni aivan kalpeaksi, ja seurasi pitkä hiljaisuus. En ymmärtänyt
silloin, mikä minulta meni vikaan.
Eero
Härkönen tammikuussa 2013
|