Sotilasleiri Pattijoella

Kun jatkosodan aselepoehtojen mukaisesti ryssiä alettiin 4.9.1944 jälkeen kutsua neuvostoliittolaisiksi ja Pattijoellakin maataloissa työskennelleitä sotavankeja alettiin koota leireihin kotiuttamista varten, alkoi Perämeren rannikolle Oulun eteläpuolelle saapua suomalaisia taistelujoukkoja. Jo päivää ennen aselepoa Mannerheim antoi käskyn siirtää reservissä ollut 15. prikaati Liminkaan. Tiedossahan oli, että Neuvostoliitto vaatii Suomea karkottamaan saksalaisjoukot maasta. Perämeren rannikkoalueelle määrättiin myös kolmas, yhdestoista ja panssaridivisioona. Ne tosin olivat huomattavan vajaalukuisia, koska ne tulivat suoraan rintamalta. Näin Pattijokikin muuttui vähäksi aikaa suomalaiseksi sotilasleiriksi. Sotilaita majoitettiin joka taloon, jossa vähänkin oli tilaa. Aikaisemmin Pattijoella oli nähty vain saksalaisia taistelujoukkoja, kun ne huristelivat pitkissä autokolonnoissa rantatietä pitkin pohjoiseen. Kerrottiin, että ajoneuvot olivat amfibioautoja, joilla pystyi ajamaan sekä maalla että vedessä.

Olin kesällä 1944 täyttänyt kuusi vuotta ja muistikuvani tuosta ajasta ovat siis hyvin rajoittuneita eivätkä välttämättä vastaa todellisuutta.

Ensimmäisinä meille kotiin tuli upseereita ja muutamia sotilaita, jotka mahtuivat majoittumaan kahteen asuinrakennukseemme. Upseerit ottivat haltuunsa vieraskamarin ”uudelta puolelta”, ja muut asettuivat asumaan ”vanhalle puolelle”. Majoitustiloissa oli aika ahdasta, koska meille oli majoitettu myös evakkoja ja inkeriläisiä. Sotilaita katseltiin ihaillen ja ihmetellen. Muistiini on jäänyt erikoinen tapahtuma. Yksi sotamiehistä oli saanut kovennetun rangaistuksen ja joutui sovittamaan sen seisomalla täydessä varustuksessa asennossa liikkumatta kaksi tuntia meidän verannan porraspielessä upseereitten ikkunan alla. Minä tietysti yritin häntä kaikin keinoin ärsyttää. En muista, että olisin siitä saanut kyseiseltä mieheltä minkäänlaista rangaistusta jälkeenpäin.

Pian joukkoja tuli lisää ja lammaslaidun, jossa nyt on Juhani ja Rauni Aholan talo ja talli, täyttyi sotilasteltoista. Elosuoja oli pullollaan kaikenlaisia sotavarusteita, telttoja, kamiinoita sekä kuivaa muonaa, kuten suuria näkkileipäpakkauksia, lihasäilykkeitä, ”milkkiä” eli jonkinlaista synteettistä maitoa, sulatejuustoa, olipa marmeladiakin. Aseet, ruuti ja ammukset olivat muissa rakennuksissa.

Lämmin ruoka tuotiin liikuteltavilla kenttäkeittiöillä. Kerrottiin, että ruoka valmistettiin Kuuselassa, josta se sitten kuljetettiin eri puolille kirkonkylää. Varmaankin keskuskeittiöitä oli muuallakin.

Minutkin hyväksyttiin muonavahvuuteen, ”leikisti”, vaikka olin tosissani ja sain olla mukana myös muissa sotilastouhuissa. Sinä syksynä oli mielestäni paljon aurinkoisia päiviä. Sotilaat kävivät usein ampumaharjoituksissa, luulen että Hirsikankaalla. Minä marssin joukon viimeisenä emalimuki kädessä muutaman sata metriä silloisen Reinikan, nykyisen Hämäläisen talon kohdalle ja menin poimimaan puolukoita. En varmaankaan jaksanut odottaa metsässä sotilaiden paluumarssia, vaan tulin kotiin omia aikojani.

Eräs sotilas halusi näyttää, miten ruuti palaa. Menimme avoimelle paikalle, Jokelan kedolle, Ruuten männikön läheisyyteen. Mies viritti sytytyslangan voipaketin kokoiseen ruutilaatikkoon, sytytti, ja kohta nähtiin valtava tulipatsas. Yksi leikki oli sellainen, että viskoimme kiväärin ammuksia nuotioon, jossa ne räjähtivät niin, että luodit jäivät raskaampina nuotioon ja hylsyt lensivät ympäriinsä. Varjelus oli matkassa, kun en millään tavalla vahingoittunut. Kuulin, että Pattijoellakin muutamat pojat olivat loukanneet itsensä ammuksia ja aseita käsitellessään. Ammuksia oli minulla jäljellä vielä kauan sotilaiden lähdön jälkeen. Mieleeni jäi, että eräs sotilas hautasi kivääreitä maahan elosuojan taakse. Hän rasvasi aseet huolellisesti, kaivoi kuopan, kääri aseet ja pani ne maan alle. Ehkäpä hän otti ne lähtiessään pois, vai lienevätkö ne vieläkin siellä.

En muista kuinka kauan sotilaat meillä viipyivät, mutta pian koitti aika, jolloin vanhemmat ikäluokat kotiutettiin ja nuoremmat joutuivat lähtemään Lapin sotaan.

Raahen asemalla on muistolaatta, jossa kerrotaan, että 562 Heimopataljoona 3:n sotilasta lastattiin junavaunuihin ja kuljetettiin Neuvostoliittoon vietäviksi. Junan määränpää oli aluksi Naarajärvi, jonne koottiin muitakin Neuvostoliittoon palautettavia. Heimopataljoona 3 oli inkeriläisistä, itäkarjalaisista ja muista heimosotilaista koottu yli tuhannen miehen vahvuinen yksikkö, joka taisteli suomalaisten rinnalla jatkosodassa. Eräs inkeriläinen heimosoturi – miehen nimeä en enää muista – on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan, jonka luin monta vuotta sitten. Hän kertoo, että sodan loputtua tuli pataljoonalle käsky kokoontua Raahen seminaarille. Tieto oli kuitenkin tavoittanut miehen liian myöhään. Kun hän meni seminaarille, siellä oli kaksi lottaa, jotka sanoivat, että älä hyvä mies tule tänne, pataljoona on vangittu. Kenraaliluutnantti Karl Lennart Oesch oli antanut vangitsemismääräyksen Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Lotat antoivat miehelle repullisen ruokaa ja neuvoivat, miten voisi yrittää päästä junalla Haaparantaan. Niin mies lähti kävelemään radan vartta Lappiin (Tuomiojalle) , onnistui jossakin vaiheessa nousemaan pohjoisen junaan ja pääsi kuin pääsikin Ruotsin puolelle.

Olen tavannut Kangasalla asuvan Kauko Ilosen, joka kertoi olleensa suomalaisten sotilaiden mukana Pattijoen Lappasissa. Hänet oli komennettu marraskuun alussa saattamaan vangittuja heimosotureita Raahesta Naarajärvelle. Ilonen sanoi, ettei vangittujen sotilaiden määrää voi kukaan tarkasti sanoa, kun tilanne oli niin sekava. Heitä saattoi olla jopa lähemmäs 700. Koko ajan miehiä kuitenkin karkasi, koska vaunujen ovet olivat lukitsematta, eivätkä vartijat pyrkineetkään ottamaan heitä kiinni. Niinpä perillä ei joukosta ollut jäljellä kuin 245. Tämä luku tiedetään tarkkaan, koska näin monta venäläisille luovutettiin. Ilosen mukaan monet jäljellä olleet eivät olisi pystyneetkään karkaamaan, kun olivat niin juovuksissa. Venäläiset nostivat asiasta suuren metelin. Suomalaiset puolustautuivat sillä, että välirauhan ehtojen mukaan neuvostoliittolaista sotilasta kohti ei saanut nostaa asetta. Selitys ei oikein mennyt perille, mutta vartijoita vastaan ei kuitenkaan nostettu syytettä.

Viranomaiset etsivät karanneita heimosotureita vielä pitkään, monia vuosia sodan jälkeen. Vaikka he kätkeytyivät, ja useimmat suomalaiset suojelivat heitä, muutamat karanneista joutuivat palaamaan Neuvostoliittoon. Heidän kohtalonsa oli julma, koska heitä käsiteltiin maanpettureina. Vuoden 1953 lopussa palauttamatta oli vielä 293 Heimopataljoona 3:n sotilasta. Useimmat heistä olivat paenneet Ruotsiin.

Sota-ajan tunnelmat katoavat pienen lapsen mielestä aika nopeasti. Kun seuraavana syksynä menin kansakoulun ensimmäiselle luokalle, sota-aika tuntui jo unohtuneen. Näkyi ja maistuihan se esimerkiksi kouluruokailussa. Harva se päivä oli maitoperunoita, hernekeitoa ja ruisjauhoista tehtyä kastiketta, lihaa ei juuri koskaan. Ei sitä kuitenkaan osannut panna sodan syyksi. Kerran sitten, ollessamme toisella luokalla, aiheutin ymmärtämättömyyttäni hämmennystä, kun ”Korppi-Mari”, Maija Korppila kysyi Jeesuksen kärsimyshistoriaa selvitettyään, että tiedämmekö ketään, jota on syyttömänä rangaistu. Minä vastasin: ”Risto Ryti”. Mari meni aivan kalpeaksi, ja seurasi pitkä hiljaisuus. En ymmärtänyt silloin, mikä minulta meni vikaan.

Eero Härkönen tammikuussa 2013