Härkösen ryssät

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä ja syksyllä 1941 Suomi eteni nopeasti kohti itää. Riuska etenemisvaihe aiheutti monia  ongelmia,  esimerkiksi  odotettua  paljon  suuremmat sotavankimäärät. Talvisodan aikana vankeja saatiin noin 5000. Ne voitiin sijoittaa pääosin vankiloihin, mutta kun jatkosodassa pelkästään vuoden 1941 loppuun mennessä  saatiin 56 000 vankia,  viranomaisilla oli suunnattomia vaikeuksia järjestää vankien kuljetus ja huolto, perustaa vankileirejä ja niihin vielä siedettävät olosuhteet. Sitä paitsi uskottiin, että sota päättyy pian, eikä vangeista  huolehtimisella  ollut tulenpalavaa kiirettä, heidäthän voitaisiin heti sodan loputtua palauttaa kotimaahansa.  Sota kuitenkin jatkui vielä vuosia ja vankimäärä kasvoi.  Jatkosodassa otettiin yhteensä noin 64 000 sotavankia.

Vankeja ei saanut kansainvälisten sopimusten mukaisesti käyttää työvoimana sotatarviketeollisuudessa eikä muutenkaan sotaa palveleviin tarkoituksiin.  Sopimuksia tulkittiin kuitenkin väljästi.  Koska suurin osa miehistä ja osa naisistakin oli rintamalla, tehtaissa sekä metsä- ja maataloudessa  oli  huutava  puute tekevistä käsipareista.

Kun maanviljelystilat saivat luvan käyttää vankityövoimaa, myös muutamat Pattijoen viljelijät tarttuivat mahdollisuuteen ja tekivät valtion kanssa sopimuksen vankien vuokraamisesta.  Vuokra maksettiin halkoina, jotka luovutettiin valtiolle.  Vuoden 1943 keväällä  isoisäni  Heikki Härkönenkin haki Oulun Hietasaaren vankileiriltä kaksi vankia, Feodor  Ryndinin ja Aleksei Katshnovin.    Feodor kertoi jälkeenpäin käydessään rauhan aikana Suomessa, että vangit oli asetettu riveihin vankileirin pihalle ja siitä sai sitten valita soveliaimmilta näyttävät.  Heikki valitsi Feodorin , nykykielellä  Fjodorin  ja  Aleksein,   Pattijoen murteella  ”Veutorin ja  Aleksein”  ja ”Härkösen ryssät”,  kuten monet kyläläiset  heitä kutsuivat.  Kävi sittemmin ilmi, että Papan valinta oli erinomaisen hyvä.

sotavankikuitti

Heikki Härkönen kävi Oulun Hietasaaressa hakemassa  ja kuittaamassa kaksi sotavankia. Tämäkin kuitti on Sota-arkistossa.

Vankien tuloa en muista. Olin silloin vasta viisivuotias. Mutta kun he olivat meillä lähes puolitoista vuotta, on niistä ajoista jäänyt mieleeni monia muistikuvia.  Ulkomaalaisen  näköinen  oli erityisesti Feodor, vangeista vanhempi, tumma, pitkä  ja solakka 
29-vuotias mies, kotoisin Pohjois- Kaukasukselta  Stavropolin alueelta läheltä Tshetshenian rajaa.  Aleksei  taas oli vähän yli kahdenkymmenen, vaalea, tanakampi,  eipä  juuri  suomalaisesta erottunut,  Leningradin lähistöltä sotaan joutunut.

Päivät pitkät olin vankien mukana, kun isoisä  oli  omissa toimissaan, usein säästöpankissa, Raahessa tai muilla matkoilla.  Vangit olivat lapsirakkaita, sellaisia, joihin pieni poika saattoi hyvinkin kiintyä.  Vankien kohtelusta ja vartioinnista oli tiukat määräykset. He eivät saaneet mennä ilman vartijaa yli 300 metriä kauemmas talosta, heidän majoitushuoneidensa ikkunat piti yöksi sulkea lukittavilla luukuilla jne.  Mutta mistäpä vartijat, kun ei ollut miehiä, ja viljelyksille oli monesti pitkä matka. Niinpä vangit kävivät ilman vartijaa kahdeksan kilometrin päässä Sorttasissa  ja  useiden kilometrien päässä Jokiniityssä hakemassa maitoa tai  heiniä,  Hirsikankaalla halkometsässä, Raahessa viemässä maitoa meijeriin. Meidän käsityksemme oli, etteivät he  suunnitelleet  pakoa.  Joistakin taloista, muistaakseni Häkkiseltä (Kauppilasta) vanki karkasi.  Sodan aikana karkasi kaikkiaan toista tuhatta vankia, mutta melkein kaikki saatiin kiinni.

Erityisesti  Feodor oli erinomainen hevosmies. Pappa Heikki olikin sanonut, etteivät Härkösen hevoset olleet koskaan niin hyvin hoidettuja kuin ne olivat Feodorin ja Aleksein hoivissa. Luulen, että minua kaksi vuotta vanhempi sisareni Marjatta oppi Feodorilta hevosen käsittelyn aakkoset, niin taitava hän oli siinä jo varhaisella iällä.

Vangit oppivat pian sen verran suomea, että pystyimme ymmärtämään toisiamme. Minäkin opin joitakin sanoja venäjää. Vieläkin muistan lukusanat kymmeneen ja yhden venäläisen laulun. Sen sanat ovat kuitenkin kymmenien vuosien aikana väljähtyneet, ettei Feodor tunnistanut siitä viidenkymmenen vuoden jälkeen kuin sanat ”sininen meri”.  Sävelkin oli hänelle outo.  Minä taas lauloin heille suomalaisia sota-ajan iskelmiä, kuten Näkemiin nyt pikku Tellervo.  Sen Feodor osasi koko loppuelämänsä ajan.  Kun Pappa sanoi: ”No niin pojat”, vangit ymmärsivät että silloin aletaan työt,  ja kun Kirsti-täti, Papan sisko,  kutsui  ”korvikkeelle, pojat”  tai  ”lisää soppaa, pojat”,  ymmärsivät he  heti mitä tarkoitettiin. Ihmeellistä kyllä, tulkkeja ei tarvittu vaikeampienkaan asioiden selvittämiseksi.

Kumpikaan  vangeista  ei  tullessaan osannut ajaa polkupyörällä, ehkäpä heillä ei ollut kotonaan mahdollisuutta opetellakaan, mutta aika nopeasti he oppivat, vaikka meillä lapsilla oli hauskaa, kun aikamiehet vasta opettelivat ja me jo osattiin ajaa.  Kaikenlaisia pelejä he myös osasivat. Vanerista he tekivät mm. dominopelin,  jonka ”silmät” poltettiin tulikuumalla raudalla.

Feodor ja Aleksei

Feodor vasemmalla ja Aleksei vuonna 1944 Härkösen pihalla. Ovat ilmeisesti juuri oppineet ajamaan polkupyörällä.

Feodor  ja Aleksei saivat olla meillä vielä yli talven ja seuraavan kesän. Sitten tuli rauha  ja  pois lähdön aika. Aika pian aselevon jälkeen heidät koottiin jälleen ensin Ouluun  leirille. Itkun kanssa me erosimme. Äiti laittoi heille reppuun runsaat eväät. Ne olivatkin tarpeen, sillä he saivat odotella Neuvostoliittoon siirtymistä  eri leireillä toista kuukautta.  Neuvostoliittolaisten vankien kuljetuksissa oli tiukat ja tarkat määräykset: junan ikkunoihin piti naulata sisäpuolelle lankut kuuden tuuman nauloilla, jotka oli vielä kotkattava. Kerrotaan, että eteläpohjalaiset olisivat antaneet vangeille kirveet mukaan pakoa helpottamaan. Osa pääsikin pakenemaan, mutta suurin osa heistä saatiin kiinni. Noin 400 vangin onnistui kuitenkin välttää palautus, suurin osa oli kai paennut Ruotsiin. Mutta Ruotsikin palautti sodan jälkeen Neuvostoliiton kansalaisia kotimaahansa.

...jatkuu