Pyhälän  Hanna

Hanna oli Pyhäluodon perheen päähenkilö, vaikka siihen kuuluivat isä Kalle sekä lapset Martta ja Arvo. He asustelivat 1950-luvulle saakka Härköseltä vuokraamallaan maapalstalla Pisilän kentän laidassa. Sitten he ostivat talon Ouluntien varresta Hiitolan naapurista. Hannan, o.s. Riikonen, värikäs olemus oli laajalti tunnettu. Hänen elämänsä keskeinen asia oli työ, ennen muuta ruumiillinen työ, jota hän arvosti. Hän itse pystyi täyttämään kenen tahansa miehen tai naisen paikan missä tahansa maataloustyössä. Jos viikatteella niitossa tai sirpinleikkuussa olisi järjestetty kilpailu, Hanna olisi ollut mukana mitalitaistossa. Hanna oli äärettömän avulias, pohjimmaltaan hyvin sydämellinen ihminen. Hän pyykkäsi, karstasi, kehräsi, kuurasi ja kirosi. Ruma sana sanottiin niin kuin se on. Hän oli oivallinen sanaseppo, joka löysi sattuvan ja kuvaavan sanan joka paikkaan. Lähimmäisen luonnehdinta tapahtui osuvasti parilla kolmella sanalla. Jotkut henkilöt saivat nimen asuinpaikan mukaan. Kun Viitasen Arvin talon nimi oli ainakin joskus ollut Syväys, se muuntui Hannan suussa Jyssäykseksi  ja Arvi oli  ”Jyssäyksen Arvi”.

Hanna piti lapsista. Arvata saattaa, että Martan tyttäret olivat ”kultansa,kultansa,kultansa” ja ”aarteensa, aarteensa, aarteensa”, mutta samoja lellitelysanoja  saivat kuulla monesti myös naapurin lapset. Sanat eivät olleet teeskentelyä, vaan tuntuivat tulevan sydämen sopukoista.

Laiskuus, ylpistely , rehentely ja epärehellisyys saivat Hannalta tylyn tuomion. Joskus myöhemmällä iällä saattoi mukaan tulla kuvitteluakin.  Arvo, joka oli taitava ja ahkera metsuri, oli kerran kävellyt pihalla. Hanna oli katsellut ikkunasta ja tokaissut: ”Mua  ottaa hermoon, ku sinä kävelet niin laiskasti.”

Kallea  ei Hannan meno häirinnyt. Hän istuskeli tai makoili sängyllä, luki ahkerasti. Hän oli kiinnostunut kaikesta.  Hänellä oli erinomainen muisti ja oivalluskyky.  Me lapset ihmettelimme Kallen valtavaa tietomäärää, jolla ei tuntunut olevan mitään rajoja. Ystävällisesti hän jaksoi kertoa  meille lukemaansa ja kokemaansa  tuntikausia. 

Kalle oli töissä Santaholman sahalla ja taisipa käydä joskus lastaushommissakin Lapaluodossa. Hän oli kotoisin Murronperältä. Sieltä saakka hän oli nuoruudessaan kävellyt  Raaheen töihin veljensä Pekan kanssa.

Pekka tuntui olevan kokonaan toista rotua Kalleen verrattuna. Tosin emme Pekkaa tulleet koskaan lähemmin tuntemaankaan. Näimme hänet vain silloin tällöin, kun  hän piipahti meillä soittamassa puhelimella. Hän liikkui paljon polkupyörällänsä; lieneekö käynyt jokaisessa Suomen pitäjässä.  Pekka oli  ”liikemies”, jolla oli kaupan kaikenlaista pikkutavaraa. Sodan jälkeen hän kaupitteli ainakin sakariinia,  Haaparannalta tuotua.

Sanavalmis oli Pekkakin. Muistan erään päivän sodanjälkeiseltä ajalta, jolloin Pekka pyöräili meille ja pyysi käyttää puhelinta. Metsänomistajien kai piti siihen aikaan luovuttaa tietty puumäärä valtiolle vai oliko kysymys jopa metsämaan luovutuksesta.  Pekka  tunsi, että häntä oli kohdeltu väärin. Ilmeisesti kunta oli antanut asiasta lausuntonsa, koska Pekka tilasi puhelun Siikajoen  kunnanisälle Daniel Haholle , Pekan asuinkuntahan oli Siikajoki. Haho oli tunnettu lestadiolainen, ja Pekka aloitti: ”Onko siellä Hahon jumala, täällä soittaa pyhä Pietari Relletin erämaasta.” Sitten tuli litania sellaista tekstiä, jota ei viitsi oikein panna näkyville.  Pekka lienee käynyt selostamassa asiaansa Siikajoen kirkollakin, koskapa Siikajoen pitäjänpoliisi Tuomikoski  oli  käynyt häntä  ojentamassa.

 

Pekan esiintyminen oli  joskus hyvin juhlavaa. Maaliskuussa 1953 (olen tarkistanut päivämäärän myöhemmin) Pekka pyöräili taas meille ohikulkumatkallaan. Tervehdyksenään hän ilmoitti: ”Isä Stalin on kuollut”. Emme olleet ilmeisesti sinä aamuna kuunnelleet  uutisia, koskapa tuvan täytti hämmentävä hiljaisuus.  Synkkä luku Suomen historiassa oli päättynyt.

Kallen arkun äärellä. Siihen aikaan oli sellainen tapa.

 

20.7.2009
Eero Härkönen