Pattijoen ”sosiaali- ja terveyskeskus"

Kankaala oli sodan aikana ja monta vuotta sen jälkeenkin  Pattijoen kunnan terveyskeskus. Siinä oli kaksi pitkää yksikerroksista puurakennusta, joista toisessa tien suuntaisessa valkoisessa talossa asui diakonissa  Martta Heikkinen, myöhemmin Härkönen.  Häntä sanottiin sairaanhoitajaksi, koska hän oli saanut sairaanhoitajan  koulutuksen ja hoiti sairaanhoitajan tehtäviä.  Toisessa, edelliseen nähden poikittaisessa keltaisessa talossa asui kätilö Laina Rekola. Häntä taas kutsuttiin neidiksi. Sairaanhoitaja asui aluksi yksin, mutta neidillä oli seuranaan  ja huollettavanaan nuori tyttö nimeltään Sinikka.

Tien toisella puolella oli ja on  edelleenkin  Ojalan maatila.  Se oli perustettu  raahelaisen  kauppiaanrouvan Augusta Durchmanin lahjoitusvaroillan ja  hänen mukaansa turvakoti oli nimetty. Päärakennuksen tien puoleisessa päädyssä oli johtajattaren asunto ja toisessa päässä huoneet vanhuksille. Toisessa rakennuksessa taas oli keittiö ja huoneet lievästi kehitysvammaisille. Ojalassa oli myös iso navetta, elo- ja heinäsuojia, varastoja ja  Kerosenojan varressa sauna, joka kyllä paloi muutamaan kertaan, kun sitä lämmitettiin niin ankarasti. Ojalaan  sijoitettiin  heti sodan jälkeen  joskus tilapäisesti  myös  köyhiä,  jotka  eivät tulleet toimeen omin neuvoin. Näin tämä Ojala-Kankaala  oli kunnan sosiaali- ja terveyskeskus, kuten sitä tänä päivänä nimitettäisiin.

Ojala oli toimiva maatila, jota johtivat johtajatar ja ”peesa” eli pehtori.  Monet  asukeista kykenivät maataloustöihin, kuten karhitsemiseen, elonkorjuuseen, heinäntekoon, perunanistutukseen ja –nostoon.  Ojalalla oli Sorttasissa  laajat heinämaat. Siellä oli myös asumiskelpoinen maja ja navetta. Sinne Ojalan väki meni hevoskärryillä joka kesä pariksi viikoksi heinäntekoon.  Lähtö oli aina aikaa vievää, kun jokaisen piti käydä ensin vuorollaan  ”pikkukamarissa”.

Hoidokit  toivat aamuisin maidon meidän maitolaiturille ja kävivät sitten päivällä hakemassa tyhjät tai kurrilla täytetyt pänikät kotiin.  Aika usein päniköitä kuljetti  Ranta-Viija. Muista asukkaista muistan Kaarelan Matin, joka oli vakiovieras kaikissa kylän pidoissa. Hän myös ” lankkasi” edulliseen hintaan kyläläisten kengät.  

Sitten joskus 50- tai 60- luvulla keksittiin B-mielisairaalat. Ouluunkin tuli sellainen ja sinne Ojalan asukkaista joutuivat kaikki muut paitsi vanhukset. Luulen, että he pahoin ikävystyivät siellä korkeissa kerrostaloissa. Ojalan vanhukset siirrettiin aikanaan Raahen vanhainkotiin.

Kankaalan terveyskeskus

Kankaalan valkoisen talon kylän puoleisessa  päädyssä  olivat sairaanhoitajan huoneet,  iso huone ja keittiö.  Toisessa päässä  olivat sairaalatilat, joita  käytettiin,  kun pitäjässä raivosi paha tartuntaepidemia, kuten  kurkkumätä tai hinkuyskä. Yritimme uteliaina kurkkia ikkunoista, minkälaisia tartunnan saaneet olivat.  Muistissani ei ole, mihin muuhun tarkoitukseen huoneita käytettiin.

Sairaanhoitaja oli sen aikaisen terveydenhoidon avainhenkilö. Hän kiersi,  pääasiassa  polkupyörällä , pitäjää  useimmiten   sairaiden  luona. Ehkäisevää sairaudenhoitoa ei siihen aikaan tainnut juuri rokotuksia lukuun ottamatta  olla. Sairaanhoitajan hallussa  oli kotiapteekki,  suuri  valikoima kipu- ja tulehdus-, ym. lääkkeitä morfiinista alkaen. Hän  sai ne  Raahen apteekista tohtori Tauno Kankkusen reseptillä.  Järjestelmä oli nerokas . Sairaanhoitaja  hoiti lievästi sairaat ja jatkuvaa lääkitystä vaativat potilaat, sairaammat hän toimitti lääkärin vastaanotolle tai  Gellmanin sairaalaan.

Minulle on jäänyt  epäselväksi, kuka kävi hoitamassa kauempana, esim. Kopsassa asuvia.

Olen monesti ihmetellyt, miten yksi lääkäri pystyi hoitamaan Raahen ja ympäristökuntien sairaat. Lääkärinä oli sodan jälkeen  pitkään  Tauno Kankkunen, joka muutti sitten sukunimensä Kiesvaaraksi. Hän oli arvostettu lääkäri. Hän vastasi  Gellmanin sairaalasta, päivysti  ja  teki  jopa  melko vaativia leikkauksiakin. Pahemmin sairaat hän lähetti  Oulun lääninsairaalaan, ”läänille”.

 Kaiken tämän lisäksi Kiesvaara teki myös kotikäyntejä ja piti vastaanottoa Brahenkadun varrella olevassa talossaan.  Sodan jälkeen inflaatio söi rahan arvoa niin nopeasti, että perässä oli vaikea pysyä.  Pennejäkin oli vielä käytössä, mutta pian ne muuttuivat  markoiksi.  Kerran oli joku mummo mennyt Kiesvaaran vastaanotolle, kysynyt sitten maksua, jolloin  tämä oli sanonut: ”Seitenviis”.  Mummo oli tuumannut, että hän  antaa koko markan hyvästä hoidosta. Kiesvaarapa  ei  ollut  häkeltynyt , vaan antanut 25-pennisen takaisin ja sanonut: ”Jämpti mikä jämpti”.

 Kankaalan keltaisen talon tien puoleisessa päässä järjestettiin sodan jälkeen koululaisten tarkastuksia, mm. röntgenkuvauksia, ”läpivalaisuja”. Samalla saatiin myös rokotuksia, mm. uusi  Calmet-rokotus  - keuhkotautia ei  vielä ollut voitettu.  Silloin ei ilmeisesti laskettu, kuinka paljon tutkittava tai tutkija saivat säteilyä.  Eräskin  tyttö, jolla sattui olemaan sydän oikealla puolella, joutui seisomaan koneessa minuuttikaupalla,  kun kaikki opettajat tulivat vuoron perään  ”ihmettä”  katselemaan.  Kuulin arveluja, ettei tuo tyttö voi elää kovin kauan. Hän on tietääkseni elossa vielä tänäkin päivänä.

Rekolan neiti

Kätilö Laina Rekola nähtiin päivittäin kylällä pyöräilemässä. Hän oli isokokoinen ja  kohtuullisen tukeva, ainakin lapsen silmissä. Rekolan täti rakasti lapsia, ja hänen kasvonsa näyttivät aina olevan hymyssä. Me kävimme aika usein hänen luonaan omin päin, koska siellä oli niin mukavaa.  Aina hän tarjosi mehua ja joskus leivonnaisiakin. Kerran sota-aikana hän avasi piirongin  laatikon ja otti esille pienen paperipussin.  Me saimme sitten arvata, mitä pussissa oli. Hän kaatoi kädellekin pieniä harmaita pavun puolikkaita, mutta emme  millään arvannet, mitä ne olivat.   Ne olivat kuulemma  ”kahaven pööniä”.  Olimme kyllä niistä kuulleet, muuta emme ikinä nähneet.

25.7.2009

Eero Härkönen